
Laiskottelin viime lauantaina sohvalla Nefertitin kanssa, kun mieleeni tuli vanha suomalainen laulu jota en ollut muistellut, saati kuullut vuosikymmeniin.
Minun piti ihan mennä You Tubesta katsomaan miten se oikein meni, sekä sanoiltaan että sävelmältään, ja sieltähän löytyi Leif Wagerin laulamana
Sua vain yli kaiken mä rakastan, sinisilmiisi tuijotan. (Sanoista en ole ihan varma...)
Lötyi sieltä joku muukin esittäjä, mutta vaikken ole koskaan ollut Wager-fani, tämän esitys sopi muistikuviini parhaiten.
En koskaan Wager-fani! Tätä eivät varmaan monet entiset ystäväni ja tuttavani ymmärtäisi, näyttelijähän oli erittäin suosittu. Minua taas häiritsi jokin asia jota pidin teennäisenä hienostuksena. Ehkä se johtui
filmistä. Saatoin tietysti olla väärässä. Luultavasti olinkin. Mutta miksen saisi olla eri mieltä? Smaken är delad som baken, sanoo ruotsalainenkin.
Vähän samaa hienostelua kuin se että joissakin suomenruotsalaisissa piireissä puhuttiin (puhutaanko yhä?) tuplakonsonanttein. "Min pappa har sju segelbåttar, hur många har din?" (Miksi kerskailet isäsi saavutuksilla? Etkö itse pysty mihinkään?)
Hienostelua ja kerskailua en tosin tavannut pelkästään ruotsia puhuvien keskuudessa. Sellainen ei välitä kielestä. Ja taisin olla sellaiselle pikkasen yliherkkä. Luultavasti liiankin.
Nuorena teininä olin kerran jäänyt yksin kesälaitumillemme Kultarantaan. Sellaista sattui, muttei kovin usein. Vanhempani olivat jossain muualla, Helsingissä ehkä, tai luultavammin matkoilla. Sekin oli harvinaista. Isäni oli aina töissä eikä ottanut juuri koskaan lomaa. Olin päivällä käynyt soutelemassa, Naantaliin ja takaisin, ja kiinnittänyt soutuveneen Munkkimäen laituriin, tavalliselle paikallensa.
Iltapäivän edetessä alkoi myrsky, josta kuuli että siitä tulisi voimakas. Mitään muuta ei kuullutkaan. Sähköt katkesivat, puhelinyhteydet myös. Olisin mielelläni mennyt katselemaan mitä tapahtui, mutta tajusin että minun oli syytä jäädä odottamaan myrskyn loppua.
Seuraavana aamuna puhelin soi. Pääpuutarhuri uteli olinko vielä elossa ja talo kunnossa. Sain samalla tietää että puistossa oli kaatunut puita, että veneitä oli kymmenittäin veden alla, myös lahden toisella puolen, Naantalissa. Sain myös tietää että päätökseni jäädä sisälle oli ollut oikea.
Päätin mennä tarkistamaan oliko soutuvene vielä paikallansa. Olihan se. Ainoita paatteja joka oli pysynyt aaltojen päällä. Olin siitä onnellinen, sillä olisin tuntenut itseni syylliseksi jos se olisi irtaantunut. Kultaranta II taisi olla vedenpinnan alla venevajassa. Tai ainakin täynnä vettä. Sellainen muistikuva on jäänyt silmäkalvolleni.
Jatkoin matkaani lehmusten alla. Tapasin siellä rouva K'n, joka toivotettuamme toisillemme hyvää päivää sanoi minulle "Mieheni, herra presidentti, kertoi minulle aikaisemmin aamulla että alueella on kaatunut 51 puuta."
Tarkasta määrästä en ole enää ihan varma, minua jäi ärsyttämään tuo "Mieheni, herra presidentti."
Eikä rouva tiennyt että minä tiesin että hänen miehensä oli tasavallan presidentti?
Ehkä silloin puhuttiin näin, mutta tällainen häiritsi jo siihen aikaan jatkuvasti uhmaikäistä minua. Häiritsee - tai naurattaa - vieläkin, kun joku alkaa "pudottamaan nimiä". Tosin ymmärrän nykyään että toisilla on tarve tuoda itsensä esille tällä tavalla. Ja varmaan olen itsekin niin tehnyt! (Joku voisi vaikka väittää että teen niin juuri nyt, mutta harva blogiystävänihän ymmärtää suomea, joten otan riskin.)
On muitakin asioita joita en ole ymmärtänyt. En eroa suomenruotsalaisten ja suomensuomalaisten välillä. Minusta kaikki suomalaiset ovat suomalaisia. Toisilla vaan on äidinkielenä suomi, toisilla ruotsi. Itse puhuin kumpaakin, nyt tosin vain ranskaa jo paljolti yli kolmekymmentä vuotta. (Blogi auttaa minua pitämään yhteyttä muihin kieliin.)
Suomessa kieliriidat eivät kuitenkaan ole meenneet niin pitkälle kuin Belgiassa. Joko sinne on saatu hallitus?
Työskentelin Brysselissä opintojeni jälkeen, suomalaisessa yrityksessä jolla oli sekä ranskaa että flaamia puhuvia asiakkaita. Eräs näistä, flaami, kieltäytyi puhumasta ranskaa ranskaa puhuville belgialaisille, vaikka hän puhui suomalaisten kanssa erinoimaisen hyvääkin ranskaa, ellei tietysti paikalla ollut belgialaisia. Silloin oli puhuttava englantia.
Jatkuvasti uhmaikäinen minä sanoi sitä hulluudeksi. En tosin asiakkaalle itsellensä. (Olisin saanut potkut.)
Miksi ihmisiä luokitellaan - ja miksi he luokittelevat itse itsensä - syntyperänsä tms mukaan. Minusta ihminen ei ole se miksi on syntynyt, vaan se miksi hän on itsensä kehittänyt. Tietenkin tämä kehitys riippuu myös olosuhteista.
Sain useita vuosia sitten kutsun Suomeen luokkakokoukseen. Menin, sillä menin samalla tapaamaan äitiäni. Itse asiassa olisin mennyt tapaaman äitiäni ilman sitä luokkakokoustakin.
Siellä oli muutama vanha opettajakin, joista ruotsin opettajani, jonka muistin mukavana ihmisenä joka ensimmäisenä oli tehnyt sinutkaupat oppilaittensa kanssa. Uudet ajat, uudet tavat ja nuori opettaja. Nyt hän sanoi minulle heti ensikäteen "Ja, det var du som bodde på slottet!" (Isäni virka-asunto.)
Olin pettynyt. Eikö hän muistanut minusta mitään muuta? Ei, hän oli virallista syytöstä nostamatta tuominut minut linnaan! Puolustukselle ei koskaan annettu sananvuoroa. Asiantuntojoilta ei pyydetty yhtäkään lausuntoa. Olin saanut elinikäisen tuomion, ja se on varmaan rikosrekisteriinkin kirjattu.
Eipä sitten ihme että laulaisin - jos minulla olisi ääntä ja korvaa - Nefertitille "Sua vain yli kaiken mä rakastan" tuijottaen samalla sen sinisiä silmiä. Kissat eivät katso ihmisten syntyperää, eivät kieltä tai koulutusta. Eivät myöskään pankkitiliä niin kauan kun ruokaa riittää. Kissat joko pitävät ihmisestä, tai ovat pitämättä.
Nefertiti pitää minusta, tarvitsee minua ollakseen onnellinen. Moumoune myös. Mutta Moumounella on ruskeanvihreät, kultaiset silmät. Minun pitää löytää sitä varten toinen laulu.
***
Vanhemmat ja isovanhemmat kertovat lapsillensa ja lastenlapsillensa muistoja menneisyydestä. Minulla ei ole lapsia joten kirjoitan ne blogiini. Itseäni varten. Psykoanalyysinä ehkä. Jotta ymmärtäisin miksi minusta on tullut se mitä olen.

Nuoren hpy'n vapaa töherrys UKK'sta kävelyllä ministeri
Kleemolan kanssa Kultarannan puistossa Baldanin valokuvatoimiston valokuvan mukaan. Vuosilukua en tietenkään muista. Ehkä se löytyisi valokuvan takaa, jos löytäisin valokuvan jostakin.